Tweet

Anteeksi-sanan väkisin ulos puristaminen on tuhoisaa ja heijastuu voimakkaasti lapsen kykyyn selvittää konflikteja vanhempana

OTE LIISA AHOSEN JA PIIA ROOSIN KIRJASTA Untuvikot

Moni uskoo, että maailman kauneimmat sanat ovat kiitos ja anteeksi. Kumpikin sana sisältää syvällisen merkityksen, jossa tulee toteen ihmisten välinen sosiaalinen yhteys.

Anteeksipyynnöllä haluan osoittaa toiselle olevani pahoillani toiminnastani. Ehkä olen vahingossa tallannut toisen varpaille ja haluan pahoitella tälle kömpelyydelläni aiheuttamaa kipua. Tai sitten olen loukannut toista suutuspäissäni tieten tahtoen. Mikäli kyseessä on jälkimmäinen tilanne, aito anteeksipyyntö sisältää silloin myös lupauksen: lupaan, etten enää kohtele sinua näin.

Ilman lupausta anteeksipyyntö on kuin suklaarasia ilman suklaata tai kirja ilman sivuja. Aito anteeksi pyytäminen edellyttää siis syvällistä kykyä tulla tietoiseksi omasta toiminnastaan ja sen yhteydestä toisen tunteisiin sekä kokemusmaailmaan, halua kantaa vastuu omista teoistaan ja vilpitöntä tahtotilaa toimia jatkossa toisin.

Melko syvällistä, eikö? Onko realistista ajatella, että alle kolmivuotiaat lapset kykenevät näin syvälliseen eettiseen pohdintaan? Vai käykö arjessa helposti niin, että lapsi oppii ikään kuin pakon sanelemana lausumaan sanan anteeksi päästäkseen pois kiperistä tilanteista? Tällöinhän anteeksi-sanan merkitys rakentuu lapsen mielessä tyystin toisenlaiseksi kuin miksi se on alun alkaen tarkoitettu. Harmillisen usein kohtaamme vielä hyvin pieniä lapsia, joita on ikään kuin simputettu anteeksi pyytämisen vaatimuksella niin tiuhaan, että sanasta on muodostunut lapsille pelkkä veräjä vapauteen tai suoranainen kirosana. Lapsi luikauttaa anteeksipyynnön niin nopeasti kuin kykenee vailla mitään muuta tarkoitustakuin se, että niin toimimalla tilanne on hoidettu ja leikit voivat jatkua.

Pahimmillaan anteeksipyyntö venyy ikuisuudeksi, koska aikuinen ei päästä lasta jatkamaan päivän touhuja ennen kuin hän on pyytänyt anteeksi. Tällainen anteeksi-sanan väkisin ulos puristaminen on tuhoisaa ja heijastuu voimakkaasti lapsen kykyyn selvittää konflikteja vanhempana. Aikuinen ei voi määrittää sitä, milloin lapsi on valmis pahoittelemaan toimintaansa, eikä aikuinen saa koskaan pakottaa lasta pyytämään anteeksi.

Tärkein malli tulee aikuiselta

Anteeksi-sanaa voi hyvin käyttää, jos se tuntuu luontevalta. Toki tapakasvatuksenkin nimissä sen käyttämistä on hyvä harjoitella jossain vaiheessa. Tärkein malli sanan käyttämiseen tulee suoraan aikuisilta. Kuten aiemmin tässä kirjassa on jo kuvattu, aikuinen on lapselle kuin peili, johon omaa toimintaansa peilaamalla lapsi oppii toimimaan maailmassa. Niinpä on sangen paradoksaalista, että aikuiset pyytävät edelleen verrattain harvoin lapsilta anteeksi virheellisesti toimittuaan.

Mikäli aikuinen on kyvytön tunnistamaan tai myöntämään ääneen omia virheitään, miten hän voi puhtain sydämin vaatia vastaavaa lapselta? Yksikään aikuinen ei ole virheetön. Itse asiassa jokainen meistä joutuu saman päivän aikana useampaankin tilanteeseen, jossa oman toiminnan pahoittelu olisi paikallaan. Välillä tulkitsemme tilanteita väärin tai vastaamme tylymmin kuin olimme tarkoittaneetkaan.

Väsyneenä ja kiireen keskellä emme kykene täydellisiin suorituksiin, ja aina joskus rima tulee alitettua. Tällöin lapsen on tärkeää kuulla aikuisen sanovan ääneen: ”Nyt toimin väärin. Anna anteeksi.”

Lähde: Liisa Ahonen — Piia Roos
Untuvikot
Alle 3-vuotiaiden pedagogiikka

Kirja on tarkoitettu varhaiskasvatuksen ammattilaisille — tilaa kirja:
TILAA KIRJA TÄSTÄ.