Tämä artikkeli on ote kirjasta Taakka vai turva? — Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta

Martti Siirala, psykoanalyytikko, lääketieteen tohtori, psykiatri ja Therapeia-säätiön perustaja, loi 1960-luvulla käsitteen taakkasiirtymä. Hän määritteli termin seuraavasti: ”Se, mikä ei tule yhdessä jaetuksi, tulee jonkun kannettavaksi — taakkasiirtymäksi.”

Peittyneet ja käsittelemättömät asiat pyrkivät esiin elämän käännekohdissa ja kehityksellisinä herkkyysaikoina: murrosiässä, parisuhteessa, vanhemmaksi tullessa ja vanhuudessa.

Erityisesti lastemme kanssa, mutta myös kumppanin, puolison, ystävän tai oman vanhemman kanssa, ja oikeastaan missä tahansa ihmissuhteessa, on tärkeä tarkastella sitä, millä asetelmalla ja millaisin odotuksin me tulemme johonkin tilanteeseen.

Esimerkiksi kiukuttelevan lapsen tai niskoja nakkelevan teinin kanssa voi riitaa edeltää oma sisäinen kokemus siitä, että lapsi tai teini ei arvosta minua vanhempana eikä sitä, mitä teen hänen eteensä. Tällainen asetelma, ajatus tai mielikuva voi hyvin tulla omasta lapsuudesta.

Ehkä oma vanhempasi on todennut sinulle, että et arvosta sitä, mitä hän tekee eteesi. Marttyyrimäinen suhtautuminen on jotenkin hyvin tyypillistä meidän kulttuurissamme: ”Eihän se oikeasti arvosta minua”, ”Vähän olen kehuja saanut, ja kaikki ne olen itse itselleni antanut”, ”Kaikkeni olen sinulle antanut ja sinun vuoksesi tehnyt” tai ”Tuolla se äiti raukka raataa…”

Kuulostaako tutulta? Meissä elää myös uskomus siitä, että ihminen, joka tekee kaikkensa muiden eteen, on hyvä ihminen. Itseään ajatteleva on itsekäs ja näin ollen myös paha. Terve itsekkyyskäsitys on vasta viime aikoina saanut jalansijaa.

Jos lähdemme tilanteeseen marttyyriasetelmasta tai sillä ajatuksella, että ei tuo kuitenkaan minua arvosta, on ymmärrettävää, että kaikki, mitä toinen tekee tai sanoo, tulkitaan ei-arvostavaksi. Silloin sukset voivat olla alusta lähtien ristissä. Ja jos kyseessä on teini… No, harvemmin sitä kiitosta tulee.

Mutta entä jos tunnistaisimmekin tämän tavan reagoida? Ja samalla olisimme itsellemme ja historiallemme armollisia ja toteaisimme, että nyt minä saatan reagoida voimakkaammin kuin muutoin tekisin tai että tilanne saattaa näyttäytyä minulle isompana kuin se näyttäytyy toiselle, jolla ei ole minun kokemustani ja tarinaani.

Jos pystymme tunnistamaan tämän asetelman, se voi auttaa meitä aidosti kuuntelemaan toista ja reagoimaan viisaamman mielen tilassa. Silloin emme reaktioillamme ja sanoillamme vie eteenpäin ehkä sukupolvien takaa tulevaa tarinaa, vaan voimme muuttaa sitä tai jopa kirjoittaa uudenlaisia tarinoita omille lapsillemme.

Lähde: Aino Juusola
Taakka vai turva?
Mitä kannan mukanani menneiltä sukupolvilta

Aino Juusola kutsuu teoksessaan sanallistamaan tiedostamattomia suhtautumistapoja, uskomuksia ja toimintamalleja. Sukupolvelta toiselle kantautuu itseymmärrykseemme monesti paljon sellaista, joka ei palvele meitä tänä päivänä - kuluttavia tunteita ja rajoittavia toiminnan tapoja.

Kun tulemme tietoiseksi näistä tarinoista, tunteista ja malleista, voimme pohtia mitä haluamme säilyttää, mitä muuttaa ja mistä päästää irti.

Tutustu kirjaan