Vanhemmuus on varmasti yksi elämämme monimutkaisimmista rooleista.

Viime vuosisadan aikana perheyksiköt ovat Suomessa pienentyneet ja arjen jokapäiväinen yhteisöllisyys on vähentynyt. Siinä missä aiemmin koko suku ja naapurusto on pitänyt huolta lapsista ja katsonut heidän peräänsä, nyt vastuu kasvatuksesta ja muusta huolenpidosta lepää usein täydellä painollaan yhden tai kahden aikuisen harteilla.

Samanaikaisesti helposti saatavilla oleva tieto lapsen kehityksestä ja sen tukemisesta on hurjasti lisääntynyt, mikä toisaalta helpottaa vanhemman työtä ja toisaalta luo sille jättimäiset paineet. Syyllisyyden, ahdistuksen ja voimattomuuden tunteet ymmärrettävästi heräävät, kun kontolle sysätään vastuu koko pienen ihmisen tulevaisuudesta.

Vanhempi saattaa kokea, että hänen täytyisi olla yhtaikaa lapsensa fysioterapeutti, psykologi, lääkäri, ravitsemusterapeutti ja urheiluvalmentaja. Voiko yksi ihminen revetä kaikkiin näihin rooleihin?

Tietenkin ymmärrämme, että on monia sellaisia tilanteita, joissa ei ole mahdollista olla hyvä vanhempi. Samaan aikaan tiedämme, että moni hyvä vanhempi ei itse tiedosta olevansa sellainen.

On helppoa roiskia ilmoille tutkimustuloksia lapsen optimaalisesta kehityksestä ja peilata niitä siihen, miten yksittäinen vanhempi toimii ja erityisesti miten hän ei toimi. Klikkiotsikot myyvät, sillä tietenkin lapselleen parasta haluava vanhempi tahtoo tietää, onko hänkin tehnyt nämä viisi virhettä ja miten lapsiaan ei ainakaan kannattaisi kasvattaa.

Tieteellisen tutkimuksen tulosten arkipäiväistyminen on hienoa, mutta se muuttuu pulmalliseksi silloin, kun suurten linjojen sijaan aletaan takertua pikkuasioihin. Mitä tehdä tai jättää tekemättä? Mitä kasvatuskeinoa käyttää? Kärsiikö lapseni tulevaisuudessa, jos nyt asetan sanani väärin?

Myös uutta kirjaamme lukiessasi sinussa saattaa ajoittain herätä tuskainen syyllisyyden tunne, kun pohdit omaa toimintaasi. Syyllisyys — kuten kaikki muutkin tunteet — on tärkeä, ja sille on hyvä antaa tilaa, jotta sitä voidaan käsitellä. Samalla kannattaa kuitenkin kriittisesti tarkastella, mistä syyllisyyden tunne kumpuaa. Saatamme nimittäin huomaamattamme pitää kiinni vinksahtaneesta oletuksesta, että olisi olemassa kiveen hakattuja oikeita ja vääriä vanhemmuuden tekoja tai tapoja, jotka muokkaavat peruuttamattomasti lapsen tulevaisuutta.

Ajatus, että oikein kasvattamalla lapsi kehittyy odotusten mukaan ja väärin kasvattamalla hänen kehityksensä häiriintyy, on omiaan voimistamaan vanhemmuuden paineita ja syyllisyydentuntoja.

Jokaisen vanhemman olisi syytä muistaa, että mikään kasvatusopas, tutkimustulos tai asiantuntijahaastattelu ei kerro juuri sinusta tai sinun lapsestasi. Yksityiskohtia tankkaamalla kokonaisuus alkaa hämärtyä. Soseet vai sormiruokailu? Jalkapallo vai kuvataidekoulu? Milloin aloittaa varhaiskasvatus ja mikä on paras ikäero sisaruksille?

Teidän perheenne elämä on kokonaisuus, johon vaikuttavat lukemattomat asiat. Lapset ovat paljon enemmän kuin yksittäisten tekojemme ja sanojemme summa. Vai kuinka usein itse ajattelet olevasi vanhempiesi valintojen tulos? Oletko sinä se mitä olet, sillä vanhempasi kantoivat kaupasta kotiin tietynlaista ruokaa, kannustivat sinua tietynlaisilla sanoilla, opettivat nukkumaan omassa sängyssä tietyn ikäisenä tai tekivät tietynlaisia kesälomareissuja? Vai oletko jotakin paljon enemmän?

Vanhemmat saavat kuulla olevansa niin suuressa roolissa lapsensa persoonallisuuden ja hyvinvoinnin kehityksessä, että vastuu tuntuu ajoittain musertavan uuvuttavalta. Harva aikuinen kuitenkaan itse ajattelee olevansa täysin vanhempiensa valintojen ja tekojen lopputulema.

Paina mieleesi tämä: lapsesi ei ole kasvatustyösi tulos. Kasvatuskeinoilla on usein paikkansa siinä, että perhe saadaan toimimaan hyvin yhteistyössä, mutta niistä ei pitäisi tulla itseisarvoisen tärkeitä perheen hyvinvoinnin kustannuksella. Ennen kaikkea nykyajan tietotulvassa ja syyllistävässä keskustelukulttuurissa olennainen saattaa unohtua: lapsen kasvatuksessa on pohjimmiltaan kyse ihmissuhteesta.

Lähtökohtaisesti ihmissuhteen käsitteeseen kuitenkin sisältyy ajatus suhteen vastavuoroisuudesta. Se ei ole yksisuuntainen tie, jossa vanhempi kaataa kasvatusta lapseensa ja lapsi ottaa sitä vastaan, vaan lapsen ja vanhemman suhde on jatkuvaa vuoropuhelua, jossa vanhempi vaikuttaa lapseen ja lapsi vanhempaan. Se on kasvamista yhdessä.

LUE LISÄÄ FANNI-TUNNETAITOKIRJAILIJOIDEN UUDESTA KASVATUSKIRJASTA HYVÄN VANHEMMAN SALAISUUS

KIRJAILIJAT: