Paula on tyylikkäimpiä naisia, joita olen koskaan tavannut. Hän on aina kohtelias, aina täsmällisesti paikalla, aina sävyisä ja kohtuullinen. Ja minun on raskasta työskennellä psykoterapeuttina hänen kanssaan. ”Pitääkin miettiä”, tulee vakiovastauksena melkein mihin tahansa kysymykseen. Tuntuu kuin yrittäisin nyhtää haarukalla tietoja millimetrin kokoisesta raosta.



Istumme viikko toisensa jälkeen työhuoneessani aina samoilla tuoleilla. Hitaasti, hyvin hitaasti saan kuulla, että Paulan isä on ollut raivoava, tuhahteleva, muiden kokemukset alas ampuva, äitiä ja neljää lasta nujertava kotityranni. Äiti on alistunut ja muuttunut vuosi vuodelta hiljaisemmaksi ja vetäytyvämmäksi.

Paula muistaa, miten joskus lapsena ja nuorena on yrittänyt nousta isäänsä vastaan, mutta siitä ei ole ollut mitään hyötyä. Isän raivo on ollut liian pelottavaa, kohtuutonta ja ylivoimaista. Äiti on vaiennut vieressä, kun isä on nöyryyttänyt Paulaa. Käytännössä Paula on lapsena joutunut satoja kertoja tilanteeseen, jossa isän viha on ollut pelottavaa ja äidin vetäytyminen ja sulkeutuminen on korostanut yksin jäämistä. Hermosto on jatkuvasti ylivireä.

Paulan on vaikea saada kiinni siitä, mitä hän ajattelee, kokee ja tuntee. Kasvoilla on hätääntynyt hymy.
Paula on yksinäinen. Hän ei osaa rakentaa ystävyyssuhteita.

Hän kertoo, miten yrittää edelleen usein jutella äidilleen omista asioistaan, mutta äiti ei sano oikein mitään muuta kuin ympäripyöreitä latteuksia. Se tuntuu kurjalta, tyhjältä ja tutulta. Molemmat hiljenevät. Samalla äiti on Paulan läheisin ihminen. Hän kaipaa syvempää yhteyttä äitiin mutta pettyy kerta toisensa jälkeen.

Tosin Paula ei tunnista pettyvänsä. ”Äiti on mikä on”, hän vastaa, kun yritän pysähtyä Paulan kokemuksen ääreen. Äiti näyttäytyy hyvänä ja isä pahana. Paulan on vaikea ajatella, että myös äidin vetäytyminen on aktiivinen teko.

Jos vauva elää ensimmäiset kuukaudet hermostollisesti levollisen äidin tai häntä hoitavan aikuisen sylissä, hänen oma hermostonsa lähtee kehittymään levollisuuteen ja rauhaan. Vauva tarvitsee kehittyäkseen turvallisia aikuisia, jotka tunnistavat vauvan tarpeet, vastaavat niihin ja säätelevät tunteita hänen puolestaan.

Tämä ihan ensimmäinen yhteissäätely luo vauvalle turvallisuuden kokemuksen, jonka varaan kiintymyssuhde kehittyy. Näin ei tietystikään aina ole.

Lasta hoitavien vanhempien paineet, stressi ja omat traumat estävät meitä tarjoamasta lapsillemme avoimen, elävän ja läsnäolevan vastavuoroisen aistillisen säätelyn tilan, jossa lapsi saa rauhassa kasvaa. Jos emme lapsena koe riittävästi turvaa, autonominen hermostomme ei kasva niin joustavaksi ja vahvaksi kuin se parhaimmillaan voisi vaan menee helposti taistelun, pakenemisen tai lamaantumisen tilaan. Jos suhde vanhempiin ei ole lapsen kannalta riittävän turvallinen, lapsi oppii selviytymään esimerkiksi mukautumalla, miellyttämällä, taistelemalla tai yksin pärjäämällä. (Gerhardt 2004; Beebe ym. 2005; Seligman 2018.)

Lapsena opitut selviytymismallit, joihin vaikuttavat toki lapsuudenperheen lisäksi temperamentti ja muut lapsuuden kokemukset, näkyvät siinä, mitä pidämme tärkeänä, mihin keskitymme, mitä kohti menemme, mitä vältämme ja miten reagoimme paineeseen tai torjuntaan.

Ihmissuhdetaitojen ensimmäinen haparoiva askel otetaan lasten ja vanhempien vastavuoroisen tunnesäätelyn luomassa hermostollisessa perustassa. Parhaimmillaan lapsi oppii jo ihan pienenä, että hänen tunteensa, tarpeensa ja tahtonsa ovat muille arvokkaita ja merkityksellisiä ja että hänen tarpeisiinsa vastataan. Tämä luo perustan, jonka avulla lapsi oppii kasvaessaan virittymään tasapainoisella tavalla myös toisiin, ottamaan muiden tunteet ja tarpeet huomioon sekä kokemaan iloa voidessaan olla muille avuksi.

Onnekasta on, että lapsuudestamme huolimatta voimme jokainen aikuisena tutustua itseemme, auttaa itseämme tasapainottamaan hermostoamme ja vahvistaa kykyämme levolliseen vuorovaikutukseen.

Vaikka kiintymyssuhdetutkimukset eivät osoita suomalaisten olevan erityisen välttelevästi kiintyneitä, moni tunnistaa pidättäytyväisen tunneilmaisun osana kulttuuriamme. Käytännössä työssämme tämä näkyy niin, että monen on vaikea asettua kuuntelemaan kehon aistimuksia. Heittäytyvä, elävä, iloitseva ja tunteita vapaasti ilmaiseva vuorovaikutus voi tuntua vieraalta ja jopa uhkaavalta.

Monen on helpompi nojautua järkeen ja älyllisyyteen silloin, kun tunneintensiteetti kasvaa liian voimakkaaksi. Jos olemme tottuneet jo lapsesta asti selviytymään, pärjäämään, suorittamaan ja ohittamaan tunteemme, olemme joutuneet sulkemaan tunteiden lisäksi myös aistit.

Autonomisen hermoston toiminnan ymmärtäminen antaa työkaluja siihen, miten voi auttaa itseään ja muita tuntemaan olonsa vaikeissakin tilanteissa tarpeeksi turvalliseksi.



Lähde: Henriika Maikku — Sanna Oja
Kaksi sutta sisälläsi
Rakenna turvaa itsessäsi ja ihmissuhteissasi

Tutustu kirjaan