Ymmärtääksemme nykyajan erilaisia lasten nukkumiseen liittyviä tapoja on hahmotettava menneisyyttä.

Kautta aikojen vauvat ovat nukkuneet yhdessä ensisijaisen hoivaajansa kanssa, koska se on ollut vauvalle ainoa tapa säilyä hengissä. Tilanne kuitenkin muuttui teknologian ja yhteiskunnan kehittyessä, kun pystyimme pitämään vauvamme turvassa, lämpiminä ja ruokittuina ilman, että heidän kanssaan täytyi olla joka hetki välittömässä läheisyydessä.

Sanotaan, että ennen 1900-lukua lapsen unista ei juurikaan murehdittu. Uskottiin, että lapset kyllä nukkuvat sen verran kuin tarvitsevat. 1900-luvun vaihteessa tilanne alkoi kuitenkin muuttua. Yhdysvalloissa heräsi huoli siitä, saavatko lapset tarpeeksi unta. Tämän vuoksi kulttuuri lapsen nukkumisen ympärillä alkoi korostaa yksin nukkumisen paremmuutta, koska uskottiin, että näin taataan lapsen unelle paremmat olosuhteet. Varallisuuden kasvu mahdollisti erilliset huoneet lapsille. Muun muassa näiden tekijöiden seurauksena siirryttiin perhekeskeisestä nukkumisesta yksinäiseen, aikataulutettuun uneen.

1900-luvun alkupuolella syntyi myös kasvatusmalli, jossa korostettiin, että se, mihin vanhemmat keskittyvät lapsen käytöksessä, vahvistuu, ja se, mikä jätetään huomioimatta, heikentyy. Tämän suuntauksen mukaan vanhempien käyttäytyminen ja reagointi lapsen itkuun yöllä, esimerkiksi syliin ottaminen, on isoin lapsen heräilytaipumusta ylläpitävä tekijä. Vuorovaikutusta rajaavat unikoulut, jotka on kehitelty tämän idean pohjalta, ohjeistavat vanhempia olemaan reagoimatta vauvan itkuun joko pitenevin aikavälein tai ollenkaan. Tällä pyritään opettamaan vauva nukahtamaan ja jatkamaanunia itsenäisesti. Tausta-ajatus oli hyvä, sillä pyrkimyksenä oli parantaa vanhempien ja lasten nukkumista. Tähän käsitykseen pohjautuvissa unikouluissa on kuitenkin vaarana, että ne jättävät täysin tai osittain huomioimatta perheen toiveet, lapsen yksilölliset tarpeet ja -piirteet sekä lapsen yksilöllisen sietokyvyn.

Vauvat ovat monimutkaisia pieniä ihmisiä, joilla on erilaisia emotionaalisia ja fyysisiä tarpeita sekä ainutlaatuisia temperamentteja ja kykyjä. Kaikki tämä on otettava huomioon myös silloin, kun mietimme sopivia tapoja ratkaista unihaasteita.

1900-luvun alkupuolella alettiin myös puhua siitä, että lapsen itkuun välittömästi vastaaminen on hemmottelua, joka totuttaa lapsen huonoille tavoille. Nykyään kuitenkin tiedämme, että asia ei ole näin. Lapsi tarvitsee hoivaajan apua säädelläkseen omia tunteitaan. Itse asiassa lapsi oppii hiljalleen itsenäistymään olemalla ensin täysin riippuvainen vanhemmistaan.

Monia kymmeniä vuosia vanhat kasvatuskäsitykset vaikuttavat yhä vahvasti vauvan uniasioiden taustalla. Viime vuosikymmenien aikana tutkimusten avulla on saatu paljon uutta tietoa lapsen unesta, kiintymyssuhteen merkityksestä sekä lapsen kasvusta ja kehityksestä. Tämän uuden tiedon valossa voidaan ajatella, että vanhat kasvatusmallit eivät vältämättä tue lapsen kehitystä parhaalla mahdollisella tavalla. Tutkimusten mukaan vanhemmat kokevat myös stressaavaksi, jos heitä ohjeistetaan jättämään lapsen itku huomioimatta, ja he toivovat tietoa muista tavoista parantaa lapsen unia.

Ote kirjasta Sofia Berg — Reetta Isotalus — Tiia Finne
Vauvan unen arvoitus
Parempia unia koko perheelle

Kirja avaa tutkimustietoon pohjaten, mitä vauvan unelta voi ensimmäisen elinvuoden aikana odottaa, miten vauvan unta voi tukea parhaalla mahdollisella tavalla ja miten eri kehitysvaiheet uneen vaikuttavat. Teos tarjoaa perheille tietoa ja erilaisia vaihtoehtoja joustamattomien ohjeiden sijaan. Esimerkkitapausten ja konkreettisten vinkkien avulla tietoa on helppo soveltaa oman perheen tilanteeseen.

Tutustu kirjaan lisää