Kasvatuksen asiantuntijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että lapsuuden eräs tärkeimmistä kehitystehtävistä on sosiaalisten taitojen omaksuminen.



Siitä huolimatta ohjauksen painopiste muuttuu niin kutsuttujen akateemisten taitojen ja tietojen harjaannuttamiseen viimeistään lapsen siirtyessä varhaiskasvatuksesta peruskouluun. Sosiaalisiin taitoihin kasvattamisen ajatellaan kuuluvan pääsääntöisesti kotien vastuulle, vaikka päivähoitoryhmä ja koululuokka tarjoaisivat suotuisan ympäristön oppia näitä tärkeitä taitoja.

Jos konflikteja tapahtuu, ne pyritään hoitamaan mahdollisimman nopeasti alta pois, jotta päästäisiin opiskelemaan oppiaineiden sisältöjä tai siirtymään tärkeämpänä pidettyyn toimintahetkeen. Yhtäältä konfliktit nähdään arjen poikkeuksena, joiden selvittelyissä aikaa tuhlaantuu joltain tärkeämmältä. Toisaalta konfliktit nähdään oikeasta ja normaalista poikkeamisena, josta tulee rangaista. Tämä suhtautumistapa juurtuu helposti myös lapsiin.

Mirja Köngäs on väitöskirjassaan havainnut, että lapset pyrkivät ristiriitatilanteissa peittelemään negatiivisia tunteitaan aikuisilta, sillä he pelkäävät mahdollisia seurauksia. Tämä ei ole yllättävää, sillä konfliktitilanteissa lapset kohtaavat aikuisilta usein paheksuntaa, kieltoja ja rangaistuksia. Aikuisten langettamat seuraukset vaihtelevat suuresti, eikä lapsilla ole selkeää käsitystä siitä, millainen sanktio kulloinkin on odotettavissa. Tämän epävarmuuden vuoksi lapset oppivat välttelemään aikuisten puuttumista ristiriitoihin. He eivät luota aikuisten kykyyn toimia oikeudenmukaisesti eivätkä usko, että heitä ymmärretään, heitä kuullaan tai heitä ohjataan rakentavasti.

Tutkimusten mukaan rangaistuksiin perustuva lähestymistapa on yhteishenkeä ja lasten hyvinvointia murentava keino puuttua lasten välisiin konflikteihin. Lapsi ei useinkaan ymmärrä saamiaan rangaistuksia, sillä hänen tunne- ja vuorovaikutustaitonsa ovat vasta iduillaan. Mitä nuorempi lapsi on ja mitä vähäisempää on hänen saamansa ohjaus, sitä orastavammat ovat hänen kykynsä hahmottaa sosiaalisia tilanteita ja niiden seurauksia. Siksi lapset tarvitsevat aikuisilta taitoja ja johdonmukaista tukea sosiaalisesti haastavissa tilanteissa.

Kotona saatu ohjaus ei yksin riitä tukemaan lasta sosiaalisissa haasteissa, joita hän kohtaa päiväkodissa tai koulussa. Näissä ympäristöissä lapset viettävät pitkiä aikoja suurissa ryhmissä, ja vuorovaikutustilanteet ovat usein luonteeltaan erilaisia kuin kotona. Toisaalta juuri nämä monimuotoiset ja ryhmässä tapahtuvat tilanteet tekevät varhaiskasvatuksesta ja koulusta erinomaisia paikkoja sosiaalisten taitojen harjoitteluun. Siksi tunne- ja vuorovaikutustaitojen ohjaaminen ei voi olla pelkästään kotien vastuulla, vaan lasten sosiaalisten taitojen kehittämisen ja tunnekasvatuksen tulee olla myös varhaiskasvatuksen ja kouluopetuksen keskeisiä tehtäviä.

Pisarapuuttumisessa hylätään perinteinen jakolinja, jossa koulu opettaa ja koti kasvattaa. Opettaminen ja kasvattaminen eivät ole toisistaan eriytynyttä vaan toisiinsa sulautuvaa toimintaa, joka kuuluu kaikille lasten ja nuorten kanssa toimiville aikuisille. Tunne-, vuorovaikutus- ja kaveritaidot nähdään opetettavana aineksena siinä missä muutkin niin kutsutut perinteiset akateemiset sisällöt. Ne ymmärretään tietoina ja taitoina, jotka on opetettava lapsille systemaattisesti.

Lähde: Tuija Huuki — Raisa Cacciatore — Henriikka Kangaskoski
Pisarapuuttuminen
Työväline kiusaamisen ehkäisemiseksi

Pisarapuuttuminen tarjoaa uudenlaisia, pehmeitä ja varhaisia välineitä kaveruuden ja sosiaalisten taitojen harjoitteluun pienistä lapsista isompiin koululaisiin.



Tilaa kirja täältä

Tutustu myös Pipuna ei kiusaa -kirjaan